PORTFOLIO VUODELTA KEPPI

Tein tässä vähän aikaa sitten sellaisen tempun, että siirsin kaikki muut paitsi vuonna 2017 kuvatut matskut ulkoiselle kovalevylle. Poislukien sellaiset kansiot, joihin en ollut kirjannut päivämäärää. Ne siirsin koneelle kansioon, jonka nimi on TURHAT MUTTA TÄRKEÄT ilman sen tarkempaa tiedostojen tutkiskelua. Päädyin sitten kuitenkin eräs ilta tylsyyksissäni napsauttamaan tämän kansion auki, ja sen jälkeen aloin tutkiskella alakansiota PORTFOLIO, joka osoittautui koosteeksi kuvista pian sen jälkeen, kun sain tuon ensimmäisen (ja viimeisen) järkkärini.

Sen verran täytyy noista kuvista sanoa, että thank god, kehitystä on tapahtunut edes jonkin verran. Ensinnäkin jo siinä, että mulla oli joskus tapana muokkauksen jälkeen pienentää kuvat tosi pieniksi, jopa niin pieniksi että noita kahta pystykuvaa hepoista ei sit millään saanut kahestaan riville, kun ei pikselit riittäny. Joskus en vaan voi ymmärtää omia aivotuksiani, mikä järki on kuvata täyskokosia kuvia parhaimmillaan jopa raakamuodossa ja sit pienentää ne niin järettömän pieniksi tiedostoiksi, ettei niillä tee käytännössä mitään. Oi ja voi. Ja sen lisäksi noi kapeeksi rajatut kuvat, niin ku mitä, millä kuvasuhteella??? (toim. huom: muistan kyllä että mulla oli aina joku valmis kuvasuhde millä rajailin, ne luvut oli vaan hatusta vedettyjä)

Tavallaanhan tuolla on muutamia tosi kivoja ja romanttisiakin otoksia, mutta mä en vaan voi ymmärtää että miksi kummassa mä oon laittanu ampiaisen pyllystä otetun kuvan mun portfolioon. Viistoistavuotiaan päähänpistoja on tosiaan vaikea tajuta, ei oo mikään vitsi se juttu.

Tosi tympeitähän nää on aiheeltaan, ei oikeestaan mitään sanottavaa, mutta hauska näitä oli silti katella ja vertailla nykyseen. Ei mulla enää riittäis kiinnostus pitkin pusikoita rämpimiseen joittenki kukkakuvien perässä, ei todellakaan. Ihan kiva kuitenki siinä mielessä että joskus on seki tullu koettua.

19/8/2017: WAKEFEST

 



 





 

Nizza. Tuo palmupuiden ihmemaa ja sielun leposija. Tällä kertaa se muuttui bilepaikaksi, ja homma toimi alkuepäilyksistäni huolimatta hyvin (tässä täytyy tietää se, että Nizza on kahdessa kerroksessa, kellarissa on yökerhotilat, Cannes, ja katutasossa varsinainen Nizza eli ravintolatila). Bileet pidettiinkin ravintolan puolella, ja ainakin sellaiset propsit täytyy niistä antaa, että valaistus oli hoidettu harvinaisen mallikkaasti. Mulla oli taas luottoputkilo messissä, ja varsin kivaa materiaalia tarttui matkaan.

Ainoa asia mikä tuossa viiskytmillisessä tökkii, on sen pehmeä piirto. Toisaalta, mitä muuta nyt voit olettaa kun linssillä hintaa puoltoista sataa ja aukko lähentelee isointa mitä putkesta irtoaa. Isoimmalla mahdollisella aukollahan tuolla on ihan mahdoton kuvata, alkaa syväterävyysalue olla sen verran kapea että pitää valita joko nenänpää tai silmät. Aina ei kuitenkaan saa kaikkea, eikä mulla ole kyllä mitään intressejä (tai oikeestaan budjetti ei veny) hankkia tosta hienompaa vehjettä, koska hinta-laatusuhde ei siinä hommassa ainakaan parane.

Wakefest oli itsessään ihan mielenkiintoinen konsepti, porukalla tuntui olevan hyvä meno päällä ja tunnelma oli miellyttävä näin selvin päinkin paikalla olleelle. Ei kerta kaikkiaan mitään muuta valitettavaa kuin se, että karmea väsymys valvomisesta painaa vieläkin. Toisaalta ihan oma moka, mähän sinne vapaaehtosena tungin linssi edellä kuvaushommiin. Oisin ihan hyvin voinut viettää hyvin tylsän ja rauhallisen koti-illan, mutta minkäs teet kun menojalka (tai kuvauskäsi) vipattaa.

Ja ei, mä en ole mikään puusilmä, mä kyllä tiedostan, että varsinkin alkupäästä osa kuvista on todella huonolaatusia, mutta halusin laittaa ne silti ylös, koska ne on mun käsialaa ja mä oikeestaan vasta harjottelen. Ja tavallaan oon kyllä ylpeä noista ei niin hyvälaatusistakin otoksista, heh.

Lisää kuvia löytyy T Ä Ä L T Ä

NEULANREIKÄKAMERA JA IHKA OIKEETA VALOKUVAPAPERIA

Askarreltiin joskus yläasteen kuvistunnilla pahvilaatikkokamera, ts. neulanreikäkamera. Sillä kuvaaminen oli yllättävän hulvatonta, ja varsinkin kuvien teettäminen ikivanhassa pimiössä kaiken maailman elähtäneillä litkuilla oli kemistinverta suonissaan kuljettavalle viistoistavuotiaalle varsin mielenkiintoinen kokemus. Varsinkin kun sen muistaa vielä näin viiden vuoden jälkeenkin.

Nää on itse asiassa yllättävän kivoja sisustuselementtejä, vaikka mä näin visuaali-ihmisenä harvinaisen epäkiinnostunut siitä aiheesta olenkin. Jotenkin noissa kuitenkin toi perunalaatu ja mustavalkosuus uppoaa, vaikka laukaisukohteet onkin ollut tasoa: koulun pyöräteline, koulun keinuteline ja koulua vastapäätä olevan rakennuksen seinä. No, jostain ne parhaimmatkin sisustustaulukuvaajat on alottanu.

Jottei tästä nyt tulisi pelkkää nostalgiapärinää, niin teetin tässä vähän aikaa sitten Ifolorilla muutaman kymmentä vanhaa ja vähemmän vanhaa valokuvaa. Mun mielestä on hiukan sääli, että nykysin kuvien ottaminen on niin tavattoman helppoa ja hauskaa ja maksutonta verrattuna filmirulliin, että tänään otettujen kuvien olemassaoloa ei enää muista vuoden päästä. Sillon kun rullassa oli 24 kuvaa, tuli vähän enemmän mietittyä että mihin sillä linssillä osoittaa ja missä kohtaa laukaisee. Nykyään kun joka kohdasta on otettuna se viiskymmentä kuvaa niin ei niitä kukaan täysjärkinen ala enää jälkeenpäin käymään läpi. Sit ne vaan jää sinne jonnekin kovalevylle lojumaan, eikä niitä tuu sit kyllä jälkeenpäin katottua vaikka ei niitä koskaan raaski sieltä poistaakaan.

(ja siis mähän olen täysin oikea ihminen moralisoimaan tästä aiheesta,

koska digikamerat tuli sillon kun mä olin tyyliin kuus vuotta vanha...)

Idean tähän kuvien teettämiseen sain siitä, että olin tässä joku aika sitten kuvaamassa yksiä hautajaisia. Henkilö, jota varten kuvia otin, on kuitenkin sitä ikäluokkaa ettei hän tee mitään digiversioilla, joten lupasin teettää kuvat standardikokoisiksi albumikuviksi. Heitin sitten samaan tilaukseen omiakin kuvia (koska postituskulut...), ja nehän on oikeesti ihan kivoja. Ei todellakaan tullut kalliiksi, kuvat oli muistaakseni yhdeksän senttiä kappale, ja nyt kun ne vielä laittaa johonkin albumiin, ne myös pysyy tallessa. Win-win -situation. Toisin sanoen oon siis ihan onnessani hypeltänyt niitä kuvia viimeisen viikon, enkä oo todellakaan saanut aikaseksi laittaa niitä mihinkään albumiin talteen. Mutta tällasta se mun touhu on.

PROJECT X PT. 4-5

Sovitaan vaikka niin, että työjuttuihin viitataan termillä PROJECT X. Nämähän on siis lähes poikkeuksetta aina videomuotoisia, mutta koska tän blogin teema nyt pyörii tietyllä tavalla kaikkeen visuaaliseen liittyvän ympärillä, niin kyllähän nää nyt tänne joukkoon jollain tapaa sopii. Mä taas vähän kerron työtunneista ja muusta, mahdollisimman tiiviisti totta kai.

IV:
AJ SOUNDS & LIGHTS MAINOS

KAMERA: Canon EOS 60D + Canon EF 50/1.8 sekä satunnaista puhelimella kuvattua materiaalia

MATERIAALIT JA MUSIIKIT: Itse kuvattuja sekä saatuja, musiikista ei tietoa

KUVAUSPÄIVÄT: 2kpl, toinen varsinainen kuvaus ja toinen lisämateriaali keikalta

TYÖTUNNIT: Kuvauspäivien lisäksi muistaakseni 4-5h editointi

V:
NIZZAN WAKEFEST 2017 MAINOS

KAMERA: Canon EOS 60D + Canon EF-S 18-135/3.5-5.6

MATERIAALIT JA MUSIIKIT: Taustapätkä itse kuvattu, muu materiaali saatu, musiikki Aito Mäkki - Vielä kerran (feat. Tommi Läntinen)

KUVAUSPÄIVÄT: 1kpl

TYÖTUNNIT: Kuvaus kaikkinensa n. 2h + editointi 2,5h

Sellasta tällä kertaa, uusia proggiksia on ilmassa, siihen asti sonmoroo!

16/7/17: RK X KIRKKO

Viimeksi puhuin näistä vastahenkareista, niin heinäkuun puolessa välissä pääsin tosiaan sellaisia kuvaamaan ihan urakalla. Pikkusiskolla oli rippijuhlat, keli oli mitä mainioin ja koko suku pynttäytynyt viimeisen päälle, mutta yritäpä nyt niistä sitten saada yhtä kunnollista kuvaa, kun se poseeraaminen nyt on sellaista pönöttämistä. Eikä muuten tule kuuloonkaan se, että kuvaajan ohjeita noudatettaisiin. Kaikin puolin helppo tehtävä siis. Näitä pönötyskuvia kuitenkin luvassa vasta myöhemmin, tällä kertaa vuorossa kirkkokuvat.

Kirkothan ei koskaan ole mitään kovin helppoja kuvauspaikkoja, koska yleensä valon määrä on aika rajallinen. Varkauden pääkirkko on kuitenkin siitä hyvä, että siellä on tosi isot ikkunat, ja jos aurinko paistaa täydeltä terältä, voi pärjätä just ja just sen kiinteän isoaukkoisen putken kanssa. Mulla olikin käytössä mun viiskytmillinen, se toki piirtää vähän pehmeesti mutta toisaalta tällaisiin sisäkuviin se sopii ihan hyvin. Siitä on itse asiassa viime aikoina tullut mun luottoputki, mä käytän sitä pääsääntösesti aina työjutuissa, videokuvaukseen se on törkeen hyvä ja muuhunkin ihan käypä vehje. Kaiken kaikkiaan vois sanoa että se on kyllä itsensä maksanut takaisin moneen kertaan, vaikkei kovin kallis hankinta ollutkaan. Tai ehkä juuri siksi, heh.