PORTFOLIO VUODELTA KEPPI

Tein tässä vähän aikaa sitten sellaisen tempun, että siirsin kaikki muut paitsi vuonna 2017 kuvatut matskut ulkoiselle kovalevylle. Poislukien sellaiset kansiot, joihin en ollut kirjannut päivämäärää. Ne siirsin koneelle kansioon, jonka nimi on TURHAT MUTTA TÄRKEÄT ilman sen tarkempaa tiedostojen tutkiskelua. Päädyin sitten kuitenkin eräs ilta tylsyyksissäni napsauttamaan tämän kansion auki, ja sen jälkeen aloin tutkiskella alakansiota PORTFOLIO, joka osoittautui koosteeksi kuvista pian sen jälkeen, kun sain tuon ensimmäisen (ja viimeisen) järkkärini.

Sen verran täytyy noista kuvista sanoa, että thank god, kehitystä on tapahtunut edes jonkin verran. Ensinnäkin jo siinä, että mulla oli joskus tapana muokkauksen jälkeen pienentää kuvat tosi pieniksi, jopa niin pieniksi että noita kahta pystykuvaa hepoista ei sit millään saanut kahestaan riville, kun ei pikselit riittäny. Joskus en vaan voi ymmärtää omia aivotuksiani, mikä järki on kuvata täyskokosia kuvia parhaimmillaan jopa raakamuodossa ja sit pienentää ne niin järettömän pieniksi tiedostoiksi, ettei niillä tee käytännössä mitään. Oi ja voi. Ja sen lisäksi noi kapeeksi rajatut kuvat, niin ku mitä, millä kuvasuhteella??? (toim. huom: muistan kyllä että mulla oli aina joku valmis kuvasuhde millä rajailin, ne luvut oli vaan hatusta vedettyjä)

Tavallaanhan tuolla on muutamia tosi kivoja ja romanttisiakin otoksia, mutta mä en vaan voi ymmärtää että miksi kummassa mä oon laittanu ampiaisen pyllystä otetun kuvan mun portfolioon. Viistoistavuotiaan päähänpistoja on tosiaan vaikea tajuta, ei oo mikään vitsi se juttu.

Tosi tympeitähän nää on aiheeltaan, ei oikeestaan mitään sanottavaa, mutta hauska näitä oli silti katella ja vertailla nykyseen. Ei mulla enää riittäis kiinnostus pitkin pusikoita rämpimiseen joittenki kukkakuvien perässä, ei todellakaan. Ihan kiva kuitenki siinä mielessä että joskus on seki tullu koettua.

NEULANREIKÄKAMERA JA IHKA OIKEETA VALOKUVAPAPERIA

Askarreltiin joskus yläasteen kuvistunnilla pahvilaatikkokamera, ts. neulanreikäkamera. Sillä kuvaaminen oli yllättävän hulvatonta, ja varsinkin kuvien teettäminen ikivanhassa pimiössä kaiken maailman elähtäneillä litkuilla oli kemistinverta suonissaan kuljettavalle viistoistavuotiaalle varsin mielenkiintoinen kokemus. Varsinkin kun sen muistaa vielä näin viiden vuoden jälkeenkin.

Nää on itse asiassa yllättävän kivoja sisustuselementtejä, vaikka mä näin visuaali-ihmisenä harvinaisen epäkiinnostunut siitä aiheesta olenkin. Jotenkin noissa kuitenkin toi perunalaatu ja mustavalkosuus uppoaa, vaikka laukaisukohteet onkin ollut tasoa: koulun pyöräteline, koulun keinuteline ja koulua vastapäätä olevan rakennuksen seinä. No, jostain ne parhaimmatkin sisustustaulukuvaajat on alottanu.

Jottei tästä nyt tulisi pelkkää nostalgiapärinää, niin teetin tässä vähän aikaa sitten Ifolorilla muutaman kymmentä vanhaa ja vähemmän vanhaa valokuvaa. Mun mielestä on hiukan sääli, että nykysin kuvien ottaminen on niin tavattoman helppoa ja hauskaa ja maksutonta verrattuna filmirulliin, että tänään otettujen kuvien olemassaoloa ei enää muista vuoden päästä. Sillon kun rullassa oli 24 kuvaa, tuli vähän enemmän mietittyä että mihin sillä linssillä osoittaa ja missä kohtaa laukaisee. Nykyään kun joka kohdasta on otettuna se viiskymmentä kuvaa niin ei niitä kukaan täysjärkinen ala enää jälkeenpäin käymään läpi. Sit ne vaan jää sinne jonnekin kovalevylle lojumaan, eikä niitä tuu sit kyllä jälkeenpäin katottua vaikka ei niitä koskaan raaski sieltä poistaakaan.

(ja siis mähän olen täysin oikea ihminen moralisoimaan tästä aiheesta,

koska digikamerat tuli sillon kun mä olin tyyliin kuus vuotta vanha...)

Idean tähän kuvien teettämiseen sain siitä, että olin tässä joku aika sitten kuvaamassa yksiä hautajaisia. Henkilö, jota varten kuvia otin, on kuitenkin sitä ikäluokkaa ettei hän tee mitään digiversioilla, joten lupasin teettää kuvat standardikokoisiksi albumikuviksi. Heitin sitten samaan tilaukseen omiakin kuvia (koska postituskulut...), ja nehän on oikeesti ihan kivoja. Ei todellakaan tullut kalliiksi, kuvat oli muistaakseni yhdeksän senttiä kappale, ja nyt kun ne vielä laittaa johonkin albumiin, ne myös pysyy tallessa. Win-win -situation. Toisin sanoen oon siis ihan onnessani hypeltänyt niitä kuvia viimeisen viikon, enkä oo todellakaan saanut aikaseksi laittaa niitä mihinkään albumiin talteen. Mutta tällasta se mun touhu on.

hepoja ja yks koira

Lauantaina (19.11.) oli taas mun viikottaisen valokuvaussession aika. Ehdin jo innostua kamerasta kuvia katsoessani että kappas, kerrankin tuli hyviä! Mutta karu todellisuus iski tälläkin kertaa kun kuvat latasin koneelle ja totesin, että voi helvetti nyt.

  

Ei siinä mitään, sai näistä ihan selvääkin, joten ei kai tässä sen isompaa katastrofia päässyt tapahtumaan. Muokkaamalla noihin saa kuitenkin jonkin verran älyäkin, joskus.

Kävin siis erään kaverini luona kuvailemassa. Ei me paljoa aikailtu, aika nopeasti napattiin varsa narun päähän ja alettiin räpsimään. Tai siis minä räpsin, kuvia varsasta ja muutamista muista elukoista.

 

Muuten ei ollu mitään valittamista, mutta sääolosuhteet oli sangen erikoiset. Välillä oli niin mahdottoman synkkää ja pimeää ja sitten alkoikin paistaa aurinko. Ihan mukava sitäkin tosin nähdä joskus, kun se suvaitsee näyttäytyä tätä nykyä hyvällä tuurilla pari kertaa kuukaudessa.

Jos kiinnostaa katsella lisää kuvia tältä kerralta, niin loput noin 33 kappaletta löytyvät T Ä M Ä N linkin takaa.

4/11/16: Joensuun lounasravit

 

Perjantai marraskuun neljäs alkoi sillä, että käänsin nisukan nokan kohti Joensuuta ja lounasraveja. Talvinopeusrajoitukset otti hermoille kyllä, mutta keli oli muuten (ainakin menosuuntaan) ihan kaikin puolin kelvollinen. Perillä rata oli hiekalla ja kuvausolosuhteet melkoisen kelvot, mutta totta kai mun heikohkon valovoiman omaava objektiivi ei niihinkään olosuhteisiin oikein tyytynyt, vaan kiukutteli minkä kerkesi.

Lähtöjä taisi olla sen viisi kappaletta, ja jos totta puhutaan niin se oli jo oikeasti ihan maksimimäärä. Mitään sen kummempaa sanottavaa mulla ei sieltä olekaan, muuta kun että yks jännä juttu on... Vaikka kyseessä on ravit, niin suurimmassa osassa kuvista on aina vähintään yksi sankari joka menee ihan jotain muuta askellajia kuin ravia. Jännä katella.